keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kun mikään ei suju

Jokainen ihminen on varmasti kokenut joskus sen päivän, kun kaikki mahdollinen menee päin mäntyä. Mulla oli tänään sellanen päivä, tai ainakin näissä raskaushormonihöyryissä se tuntu siltä.
   Olin siis aloittamassa tän kuun lopussa aikuispuolella kauneudenhoitoalan perustutkintoa, ja tiesin että sitä on mahdollista lykätä. Soitin tänään koululle, ja mulle selvis että ensinnäkään mun ei oo mitään järkeä aloittaa sitä koulua, koska kerkeisin unohtaan kaiken mitä opin. Olin jotenkin kai tyhmänä vain kuvitellut, että nyt kun mulla se koulupaikka on, niin aloitan sen sitten kun lapsi menee hoitoon ja oon taas siinä tilanteessa että opiskelu on mahdollista. No näinhän asia ei sitten mennyt, vaan mulle selvis että menetän koulupaikan, ja mun on haettava uudestaan siinä vaiheessa kun se on ajankohtaista. Päivän ensimmäinen poru, check.
   Toinen juttu mikä sattu, oli kun ollaan etsitty aktiivisesti uutta kotia meille. No eilen illalla sitten kun Teemun kanssa netistä selailtiin meille potentiaalisia vaihtoehtoja, niin soitin tänään neljästä eri asunnosta. Voitte tietysti arvata, että ne oli kaikki jo mennyt tai ainakin varattu. Harmitti niin paljon, vaikka tiedän että meillä ei ole mikään kiire muuttaa, ja kyllä me nykyisessäkin mahduttaisiin asumaan, jos tilanne niin vaatii. Mutta silti.... Käperryin peiton alle ja laitoin Teemulle viestiä poru kurkussa, että ne on kaikki jo menny. Jotenkin toi ukko vaan osaa valita oikeet sanat, ja niin sekin harmitus sitten lopulta katos, kun tajusin että niitä asuntoja menee ja tulee kokoajan, täytyy vaan olla skarppina!
   Kolmas asia mikä pisti itkettämään oli, kun puhuttiin Teemun kanssa nimenomaan muutosta, ja siitä jos meidän tuleva koti onkin Pirkkalassa, eikä Viialassa niinkuin oli alunperin suunniteltu. Olin jo niin valmistautunut siihen, että asutaan pian Viialassa ja mulla on sielä äiti ja isi lähellä. Nyt kun asiaa miettii tarkemmin, ei siinä oikeastaan ole mitään järkeä, koska Teemun työ on Pirkkalassa, ja ihan yhtälailla mulla on tukiverkkoa täällä, ja äkkiäkös me Viialaan suhastaan autolla tai junalla. Kun tajusin koko asian, että me ihan oikeesti katotaan kotia Pirkkalasta, niin koitin poru kurkussa selittää Teemulle, että se on mulle enemmän kun okei, mutta en ehkä ollu kovin vakuuttava itkuni kanssa.
  Ja vielä yks juttu mikä tapahtu heti aamulla kun heräsin. Katoin itteeni peilistä ja tajusin, että mulle on yhdessä yössä (tai ainakin siltä se tuntu) kasvanu maha! Siis ihan oikee vauvamaha. Ja mä oon niin paljon pelänny että onko sielä masussa ketään, kun näin isokokoisena ei hirveesti tunne ton rasvakerroksen läpi kohtua, eikä mitään liikkeitäkään oo tuntunut, ja Ilona mua kyllä jo lohdutti että ei hätää, siihen voi mennä vielä monta viikkoa. Mutta että sielä kai oikeesti kasvaa joku, niin täytyhän siitäkin sit parit kyyneleet tirauttaa..
   Kyllä mä ennen raskauttakin itkin paljon, mutta herranjumala kuinka paljon sitä nykyään itkettää. Hyvä kun tän tekstin saan kirjotettua itkemättä! 
  

4 kommenttia: