maanantai 17. huhtikuuta 2017

Takaisin radalle

Olen varmasti jossain postauksessa maininnut, että harrastan autourheilua, jokkista. Tiedän, että monelle teistä se on ihan tuttu juttu, mutta osalle varmasti täysin vieras laji, joten tässä pieni tietopaketti näin postauksen alkuun. Jokkis, eli Jokamiesluokka on harrastajamääriltään suurin autourheilulaji. Kilpailuja järjestetään vuosittain noin 100 eri puolilla maata. Osallistujamäärät vaihtelevat 50 kuljettajasta aina yli 400 kuljettajan kilpailuihin. Kilpailemaan pääsee jo sinä vuonna nuorten luokkaan, kun täyttää 15 vuotta. Lajin parissa on myös paljon naisia, ja heille on oma kilpailu luokkansa. Radat ovat joko sora-asfaltti- tai kokoasfalttiratoja ja talvisin ajetaan järvien jäällä tai maalle jäädytetyillä radoilla.



Mulla oli takana vuoden ajotauko raskauden takia, ja siviiliautollakin ajoin hyvin vähän verrattuna aiempaan, sillä myin oman autoni pois ja meillä on käytössä vain yksi auto Teemun kanssa. Kävin keskiviikkona testaamassa radalla kahta eri autoa, sillä pääsisin ajamaan tulevina viikonloppuina kahdella eri autolla. Keskiviikon vastainen yö oli aika levoton, jännitin niin paljon! Koko keskiviikon mä vaan siivosin asuntoa ja pyörin ympäriinsä, aloillaan en malttanut olla. Multa kysyttiin, että mikä siinä jännittää, mutta en oikeasti edes tiennyt vastausta, oonhan mä ennenkin ajanut! Se on vaan niin eri asia ajaa kilpa-autolla kun tavallisella siviiliautolla. Keskiviikkoilta koitti, hyppäsin auton rattiin ja menin radalle. Ensimmäiset kierrokset meni ihan vaan totutellessa, mutta muutaman kierroksen jälkeen pääsin vauhtiin ja jännitys oli poissa! Hain rajoja ja tunsin, että pikkuhiljaa vauhti nousi. Tulin pois radalta hymy korvissa, se oli niin kivaa! Ajettiin autot kärrylle ja lähdettiin kotiin odottelemaan tulevia viikonloppuja.





Lauantaina koitti mun kauden avaus, ensimmäinen kilpailu vuoteen! Kello soi aamulla viideltä, herättelin Viljamin, ja laittauduttiin valmiiksi. Kuuden aikaan hypättiin Teemun Isän kyytiin ja matka alkoi kohti Poria. Viljami nukkui koko matkan ja heräsi vasta kun oltiin perillä. Kisapaikalla mua ei oikeastaan jännittänyt, sillä Teemu ajaisi ensin ja mun vuoro olisi vasta iltapäivällä, jos siis auto jäisi Teemun jäljiltä ehjäksi. Jännitin enemmänkin Teemun ajamista, sillä näin kuinka häntä jännitti. Viljami nukkui päivällä tosi paljon, ja hereillä ollessaan otin hänet kantoreppuun. Mun ja Teemun molempien Isät on tehnyt meille kisareissut helpoksi, sillä molemmilla on jatkohytillinen pakettiauto, eli aina jos haluttiin niin päästiin autoon lämmittelemään! Teemu ajoi hyvin, ja auto jäi ehjäksi. Siinä vaiheessa kun tajusin että oikeasti mun on ajettava kilpaa, niin alkoi kova jännitys! Olin mielessäni ajatellut niin, että en odota liikoja, sillä jos auto hajoaisikin Teemun ajossa, niin en pettyisi niin kovasti. 



Oli mun ensimmäisen lähdön vuoro. Teemu oli kertonut mulle, että rata on todella liukas, joten vähän jännitti kuinka saisin pidettyä auton hallinnassa. Odottelin viivalla rivissä muiden kuskien kanssa lipun heilautusta ja lähtölupaa, ja mietin mielessäni, että kunpa pääsisin muiden perässä ajelemaan maaliin ja auto pysyisi ehjänä. Lippu heilahti ja se oli menoa! Olin suoran päässä ensimmäisenä ja maaliin asti sainkin ajella kärjessä. Hymyilin jopa ajon aikana, kun se tuntu niin kivalta! Auto toimi, kääntyi ja kulki. Hymyssä suin menin varikolle ja sain kovasti kehuja ajosta, mutta silti koitin pitää pään kylmänä. Pääsin suoraan välieriin, joten minun täytyi odotella 20 lähtöä ennenkuin pääsin taas radalle. Toisenkin lähdön voitin, ja hymyilytti entistä enemmän. Munhan piti vaan vähän totutella taas kilvanajoon, ja koittaa pysyä muiden perässä. Tiesin kuitenkin, että seuraava lähtö tulisi olemaan jo paljon kovempi, enkä ainakaan helpolla pääsisi. Ja huonosti siinä sitten kävikin. Jäin heti lähtökiihdytyksessä kahden auton väliin ja pyörät sai sen verran osumaa, että päätin keskeyttää ajoni radan varteen. En halunnut rikkoa autoa ainakaan enempää. Olin silti äärettömän tyytyväinen suoritukseeni, sillä niin kovasti mua pelotti ja jännitti palata kilpailemaan. 


Päivä venyi melko pitkäksi, ja päästiin lähtemään kotia kohti vasta kahdeksan aikaan. Viljami nukahti onneksi taas melko pian liikkeelle lähdettyämme, mutta ei nukkunut kauaa, sillä hetken ajettuamme oli matkalla kolari. Ulkona satoi lunta ja tie oli aivan jäässä, joten jouduimme odottelemaan kolaripaikalla yli tunnin verran ja siinä odotellessa Viljami heräsi. Syötin hänet ja matka jatkui hyvin hitaasti, sillä meillä oli kesärenkaat autossa. Mua pelotti niin paljon, etten uskaltanut edes nukkua. Pidin vain Viljamin kädestä kiinni ja toivoin, että päästään ehjänä kotiin. Yhdentoista aikaan oltiin viimein kotona, ja syötiin pakkasesta löytynyt pakastepitsa puoliksi ja mentiin nukkumaan. Pitkä päivä takana, mutta niin monta onnistumisen hetkeä koettiin sinä päivänä, että hymyillen mentiin nukkumaan. 


Nyt odotellaan ensi viikonloppua, että päästään taas Teemun kanssa ajamaan. Tiedossa olisikin kaksipäiväiset kisat Kokemäellä ja mun olis tarkoitus ajaa eri autolla siellä. Lähdetään hakemaan ainakin kokemusta, toivottavasti myös sijoitusta!



4 kommenttia:

  1. Vau! Ihailen kovasti harrastustasi ja mieletöntä rohkeuttasi:)

    VastaaPoista
  2. Siis vau! Minusta ei koskaan olisi tuollaiseen - jännitän vauhtia aivan liikaa! Minusta on niin makeeta kun sinulla on tällainen (ainakin omasta mielestäni) erikoinen harrastus! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Verenperintönä tämä on tullut, tuskin itsekään ilman Iskää ja Ilonaa tähän lajiin olisin eksynyt. : D

      Poista