keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Vaarallinen harrastus

Vietettiin taas sunnuntaipäivä kisoissa, tälläkertaa ei oltu Teemun kanssa ajamassa, vaan hoidettiin tulospalvelua. Viljami jäi mummun ja vaarin kanssa päiväksi, joten saatiin samalla lapsivapaata. Päivä oli ihanan aurinkoinen, jopa helteinen ja sain viettää aikaa Teemun kanssa. Meillä on yleensä tulospalvelua tehdessä kisan parhaat paikat, sillä näemme lähestulkoon koko radan. Tällä kertaa se ei ollut kuitenkaan kovin hyvä juttu, sillä suoraan silmieni edessä näin kuinka päivän aikana yhteensä neljä ihmistä joutui ambulanssin kyytiin, ja vaati hoitoa. Osa jopa kuskattiin sairaalaan. Minkä ihmeen takia minä, pienen lapsen äiti harrastan lajia, joka voi olla hengenvaarallinen.


Mä oon luonteeltani sellainen, että kun jotain tapahtuu, se jää mieleen kummittelemaan pitkiksi ajoiksi, ja nään painajaisia näistä tilanteista. Niin kävi nytkin. Kun näin kuinka autot ajaa täysiä päin kaidetta, mun unissa on sen jälkeen pyörinyt vaan se, kuinka se oonkin minä sielä kuskin paikalla. Niin kuin olis voinut ollakin. Vaikka kilpa-autoissa on hyvät turvavarusteet, niin ei nekään kaikelta suojaa. Sanoin Teemulle tuon päivän jälkeen, että me ei enää ajeta, ei ainakaan tolla radalla. Kuitenkin, jo seuraavana päivänä mulle tuli tunne, että hitto vie mä haluan ajaa. Mä rakastan sitä lajia niin paljon, että en mä pystyis lopettamaan. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun mulle tuli oikeasti sellainen tunne, että en halua enää ajaa. Minkään epäonnistuneen suorituksen jälkeenkään ei ole tullut samanlaista fiilistä. Se vähän säikäytti, että tässäkö oli nyt mun kilpailut. Jostain se polte sinne radalle kuitenkin tulee. Kun  kypärä lyödään päähän ja vyöt kireelle, (tästä lähin muuten tarkistan vielä ekstra hyvin että kypärä ja vyöt on kunnolla kiinni, ei ollut kovin mukavan näköistä kun kypärä lensi törmäyksessä pois päästä..) unohtuu hetkessä se äidin rooli, ja siinä hetkessä saan olla vaan minä. Minä ja mun auto, eikä millään muulla oo sillä hetkellä merkitystä. Kuinka hölmöä! Äiti unohtaa lapsensa aina hetkellisesti, mutta se on pakko! Jos ajattelisin Viljamia ajaessani, en varmasti uskaltaisi edes painaa kaasua, hissuttelisin vain muiden perässä.

Kuinka te muut äidit joilla on tällainen vähän ehkä vaarallisempi harrastus. Mietittekö koskaan, että mitä jos jotain oikeasti sattuukin? Onko vaan osattava unohtaa kaikki sellaiset ajatukset, ja sattuahan voi ihan missä vaan..

8 kommenttia:

  1. Ite mietin kans välillä samaa, kun pienen lapsen äiti olen, ja jokkista ajelen. Mut jotenkin aina tulee siihen lopputulokseen, et ei sitä osaa lopettaakkaan, kun sen on elämäntapa 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Jostain se polte sinne radalle aina kumpuaa. :)

      Poista
  2. Meidänkin perheessä jokkista harrastettu 22 vuotta. Mies ja tytär kilpailee, minä seuraan ja kannustan katsomossa, Tyttö ajoi muutama vuosi sitten radalta ulos ja mursi kätensä pahasti. Vammasta jäi hänelle pysyvä haitta ja invaliditeetti mutta siitä huolimatta hän ajaa edelleen jokkista ja sprinttiä. Ei auta äitinäkä peletä. Sitähän sais peletä jokaista liikettä kun vahinko voi sattua missä vaan. Ja kyllä nuo auton ja kuskin turvavarusteet on nykyisin niin hyviä että harvemmin onneksi mitään vakavampaa sattuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kurja, onneksi kuitenkin pystyy vielä ajelemaan! Niinhän se on, että sattua voi ihan missä vaan..

      Poista
  3. Itse ajanu n. 10 vuotta kilpaa ja mukana kisoissa kulkenu ihan pikkulikasta asti. Itsellä paha kaato tehnyt pienen "kolahduksen" eikä enää uskalla ihan niin hullusti lähteä yrittämään ahtaisiin väleihin mitä ennen. Ja pienen lapsen äitinä myös vähän miettii että mitäs jos on seuraavana aamuna yhtä jumissa kun tuon kaadon jälkeen, kukas sitten likan kanssa touhuaa :) mut eihän tuota harrastusta lopettaa osaa vaikka joka kauden lopulla niin uhotaan porukalla, mut aina vaan huhtikuussa pakataan ajokamppeita kasseihin ;) se on se "rakkaudesta lajiin" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle ei vielä oo sattunut mitään radalla, joten sitä odotellessa minkälaisen pelon se saattais sitten tuoda! Ja nimenomaan, eihän sitä osaa lopettaa! :)

      Poista
  4. En aja jokkista mutta 25.5.2017 ajettiin kauden ensimmäinen romuralli jota olen ajanut jo neljä kautta (nyt alkoi 5. Kausi) lapsia on neljä joista nuorin vajaa 4 ja vanhin 10. Romuralli ei ehkä kuitenkaan niin vaarallinen laji kuin jokkis jossa ajetaan vauhdilla mutta aina siinä on oma vaaransa kuitenkin. Ja kyllä, kun vedän kypärän päähän niin se on se hetki jolloin äitiys menee sivuun ja se on se oma hetki. Ja , ei, äiti ihmiset ei kuulemma sais harrastaa kun kansantanhuja ettei vaan satu mitään

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kypärällä on erikoinen vaikutus! Ja on niin väärin, että äitejä arvostellaan ihan eri lailla kuin isejä..

      Poista