tiistai 15. toukokuuta 2018

Viisi minuuttia elämästäni

On maanantai ilta, Teemu on tullut juuri töistä kotiin. Teen keittiössä kotitöitä ja vaihdamme päivän kuulumisia. Olen todella väsynyt viikonlopun jäljiltä, olimme koko viikonlopun menossa. Teemu leikkii Viljamin kanssa ja minä kuuntelen sivukorvalla heidän juttujaan. Mua alkaa naurattaa. Lasken astiat käsistäni, sillä tunnen että kohta se tulee.. Katapleksiakohtaus. Nauran hillittömästi, putoan maahan polvilleni, saan onneksi käsilläni kiinni etten lyö päätäni. Silmät menevät kiinni, en saa pidettyä niitä auki. Nauruni alkaa kuulostaa omituiselta, tuntuu etten saa happea ja haukon henkeä. Pääni heiluu puolelta toiselle holtittomasti, kyyneleet alkaa valua poskiani pitkin. Miten olen taas niin väsynyt, etten pysty hallitsemaan itseäni. Pahimman vaiheen mentyä ohi Teemu raahaa minut sohvalle ja ottaa kainaloon. Viljami katsoo vieressä hieman pelokkaana. Pelkääkö oma lapseni minua. Pian hän kuitenkin tulee halaamaan minua tiukasti, aivan kuin hän ymmärtäisi mistä on kyse. Kyyneleet poskillani on nyt onnen kyyneleitä. Nämä ihmiset rakastavat minua jopa silloin kun olen heikoimmillani.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti