maanantai 1. huhtikuuta 2019

Pitäisi osata puhua

Meillä on Teemun kanssa hyvä ja toimiva parisuhde. Pystytään puhumaan toisillemme kaikesta, ja alusta asti ollaan pystytty olemaan oma itsemme toisen seurassa. Se oli ehkä silloin kun tapasimme, niin sen merkki että tästä voisi tulla jotain vakavampaakin, kun toisen seurassa ei tarvinnut esittää tai hävetä mitään. 

Nyt kun olemme eläneet yhden vauvavuoden, ja toinen on edessäpäin, voisin sanoa että olemme erottamattomat. Silti välillä ajaudumme tilanteeseen, jossa sisälle patoutuu miljoona asiaa jotka toisessa ärsyttää, ja lopulta ollaan siinä tilanteessa, ettemme ole viikkoon keskustelleet juuri mistään ja toisen naama ärsyttää. Lähinnä tämä koskee siis minua, minä olen se jonka sisälle nämä asiat patoutuu, ja purkautuu Teemuun sitten jonkinlaisena mykkäkouluna. Kommunikoin juuri sen verran kun on pakko, mutta yhtään enempää en kysele tai juttele. 

Otetaan esimerkki reilu viikon takaa. Haimme Viljamin mummolasta hoidosta, hän nukahti autoon ja kannoimme hänet sisälle nukkuvana, jotta hän saisi jatkaa suoraan yöunia. Jossain vaiheessa herätin hänet kun riisuin häneltä vaatteet ja Viljami tietysti alkoi huutaa aivan täyttä huutoa. Olin itse todella väsynyt, joten tilanne tuntui todella vaikealta minulle. Teemu lähti tässä vaiheessa Helmin kanssa pihalle, ja viipyi siellä pitkään. Minä itkin ja pesin hampaita, kun Viljami huusi vessan oviaukossa. En kyennyt tekemään mitään, kun olin jo niin väsynyt siihen huutoon. Odotin vain, että Teemu tulisi sisälle ja auttaisi minua nukuttamaan tai edes rauhoittamaan Viljamin. Vihdoin sain Viljamin nukahtamaan, ja Teemukin saapui sisälle. Kyyneleet väsymyksestä poskilla nukahdin. Olin Teemulle vihainen. Vihainen siitä, että hän ei ymmärtänyt tulla auttamaan minua, vaikka hän oli ajatellut niin, että hän on Helmin kanssa pois häiritsemästä, jotta minä saisin Viljamin helpommin nukahtamaan. Kun olisin ymmärtänyt avata suuni, tai vaikka laittaa viestin että tule auttamaan, oltaisiin välytty monen päivän kiukuttelulta, siis minun osaltani. Teemu parka ei tiennyt yhtään, että mistä minä olen kiukkuinen, mutta kiltisti hän joka päivä oli minulle ystävällinen ja yritti kaikkensa jotta en olisi vihainen. 


Kun useampi tällainen tapahtuma patoutuu mun sisälle, lopputulema on se, että jossain vaiheessa kaikki purkautuu ja itkien kerron näitä asioita Teemulle. Kun tarpeeksi kauan nukkuu selät vastakkain ja on ilman läheisyyttä, alkaa ahdistaa vain enemmän. Minun täytyisi oppia puhumaan asioista heti niiden tapahduttua, kertoa heti jos joku asia ärsyttää, tai jos olen väsynyt ja tarvitsen apua. Olen vain niin surkea pyytämään apua, haluan aina pärjätä omillani, typerää! 

Onko tämä tuttua, vai olenko ainoa ajatusteni kanssa? Itkiessäni näitä asioita Teemun kainalossa, mainitsin ohimennen, että olen muuten raskaana, menisiköhän sen piikkiin osa näistä ärsytyksistä ja itkuista? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti